Oranienburgin metsäisten teiden kätköissä sijaitseva SS Bakery oli minun ja kämppäkaverini Ursulan ensimmäinen kosketus urbexiin kesän Berliinin reissulla. Myös Ysi-koira oli mukana tutkimusretkellä. Sachsenhausenin keskitysleiri löytyy aivan SS Bakeryn läheltä, mutta kumpikaan meistä ei halunnut vierailla siellä. Natsien käytössä ollut leipomo, jossa vangit joutuivat joka päivä leipomaan kymmeniä tuhansia leipiä, oli meille aivan tarpeeksi.
Päivä oli helteinen ja taivas lähes pilvetön. Matkustimme ensin junalla Oranienburgiin (noin tunnin matka Berliinistä) ja sieltä bussilla lähemmäs SS Bakerya. Bussista jäätyämme kävelimme hiekkatietä pitkin parin teollisuushallin ohi, kunnes tulimme SS Bakeryn lukituille porteille. Aidassa olevasta reiästä pääsimme pienen metsikön läpi villiintyneelle piha-alueelle. Ruohikon keskellä seisoi uhkaavana valkoinen iso rakennus. Tunnelma oli lievästi sanoen painostava paikan synkän historian vuoksi. Astuttuamme sisään pienestä avonaisesta ovesta päädyimme melko suureen halliin. Rakennuksen tarkempi tutkiminen vaati vielä ahtautumisen isossa metalliovessa olleen pienehkön kolon läpi. Ysille se ei ollut temppu eikä mikään, mutta meille ihmisille sama juttu oli vähän vaikeampaa. Pidemmällä rakennuksen kätköissä oli lisää suuria ja avaria huoneita, mutta toki myös pieniä ja hämärämpiä tiloja.
Tutkiminen sujui muutoin rauhallisesti, mutta yhdessä vaiheessa kuulimme rasahduksen ja molemmat jähmettyivät paikoilleen. Ysikään ei liikkunut eikä äännähtänyt. Seisoimme hiirenhiljaa paikoillamme toisillemme viittoen valehtelematta varmaan viisi minuuttia, kunnes oli selvää ettei siellä kukaan ollut. Korkeintaan jonkun kovan kohtalon kokeneen ihmisen haamu.. SS Bakeryn alueelta pois päästyämme pystyimme vasta jotenkuten rentoutumaan.
SS Bakery in Oranienburg was my first urbex destination in Berlin this summer with Ursula and Ysi the dog. It's located near Sachsenhausen's concentration camp but neither of us wanted to go there. The bakery where prisoners used to slave away was enough for us. The day was very sunny and hot but the second we stood in front of that white building there was an ominous and oppressive tone in the air. We ventured in to explore the place and everything went well until we heard a noise, something rustling. Both of us stopped dead in our tracks and just signed to each other not making a sound. We stayed that way for like five minutes until it became clear that there was no one there, or perhaps it was a ghost.. I can't tell you how relieved we felt when we were back in the sunshine again, out of that dark place.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti