The Thirteenth Tale

Kävin taannoin hakemassa Suomalaisesta  Stieg Larssonin Millenium-trilogian toisen osan ja samalla mukaani tarttui Diane Setterfieldin esikoisromaani The Thirteenth Tale. Jokin pysäytti minut kirjan kohdalla, kaunis kansi tuntui jotenkin tutulta. Kirjan takakannessa oleva, Cosmopolitanin arvio "Start reading this on the bus and, I swear, you won't only miss your stop, you might even lose the whole day" oli oikeassa. En aloittanut kirjan lukemista bussissa, mutta päivän se tosiaankin varasti. Se syrjäytti auttamattomasti myös tenttiinlukemisen. Ahmin lähes 500 sivuisen kirjan kahdessa päivässä. Aloin lukea sitä päivällä ja jatkoin myöhään yöhön. Seuraava päivä töissä oli yhtä kidutusta: mietin koko ajan kirjaa ja vilkuilin jatkuvasti kelloa, toivoen että pääsisin pian kotiin. Osa minusta jäi täysin kirjan vangiksi. Kun lopulta pääsin illalla kotiin, olin aivan rättiväsynyt, mutta saadessani kirjan jälleen käsiini, katosi väsymys kuin taikaiskusta. Uppouduin takaisin kirjan maailmaan ja jatkoin myöhään yöhön, kunnes kirjan viimeinenkin lause oli luettu.

Kirjassa omissa oloissaan viihtyvä Margaret Lea työskentelee isänsä kirjakaupassa. Eräänä päivänä Margaret saa kirjeen yhdeltä Englannin kuuluisimmalta kirjailijalta, Vida Winterilta, jonka menneisyydestä kukaan ei kuitenkaan tiedä mitään. Monet ovat vuosien saatossa yrittäneet nyhtää Vidalta tietoja tämän elämästä, mutta Vida on järjestelmällisesti kertonut kymmeniä eri versioita, joiden tiedetään olevan keksittyjä. Nyt Vida haluaa kuitenkin vihdoin kertoa tarinansa, Margaretille. Vida kertoo tarinan nyt jo unohdetusta ja hylätystä Angelfieldin talosta ja siinä asuneesta Marchin suvusta, etenkin kauniista ja manipuloivasta Isabelista, tämän vaarallisen brutaalista veljestä Charliesta ja villilapsia muistuttavista kaksosista Adelinesta ja Emmelinesta. Miten Vida itse liittyy tarinaan, ja mikä Margaretin omassa menneisyydessä saa tämän niin tarinan pauloihin? Mysteeri avautuu Margaretille, ja lukijalle, pala palalta.

"People disappear when they die. Their voice, their laughter, the warmth of their breath. Their flesh. Eventually their bones. All living memory of them ceases. This is both dreadful and natural. Yet for some there is an exception to this annihilation. For in the books they write they continue to exist. We can rediscover them. Their humour, their tone of voice, their moods. Through the written word they can anger you or make you happy. They can comfort you. They can perplex you. They can alter you. All this, even though they are dead"

 (kuvat kirjasta)

"Normal? No. The girls were not and would never be normal. But, she reassured herself, things being as they were, the twins being twins, perhaps their strangeness was only natural. Of course all amputees hanker after the state of twinness. Ordinary people, untwins, seek their soulmate, take lovers, marry. Tormented by their incompleteness they strive to be part of a pair"

Adeline ja Emmeline houkuttelevat lukijan luokseen, eivätkä päästä irti. Kirjan alkuosa on huomattavasti loppuosaa kiehtovampi, mutta vaikka kuinka mietin mielessäni vaikka minkälaisia ratkaisuja, yllätti kirjan loppu minut silti. Jouduin täysin kirjan taian valtaan. Rakastan kuvauksia suurista, kolkoista kartanoista rautaportteineen, kiviaitoineen ja vihreine, sokkeloisine puutarhoineen. Jos pidät goottityylisistä mysteereistä, lue tämä! Suosittelen erittäin lämpimästi.